Olen ostanut tammi- ja helmikuun aikana kolme albumia lähes summamutikassa - siis vastoin yleistä periaatettani levyjen läpikotaisesta tuntemisesta ennen ostopäätöstä. En tue artisteja, jotka eivät ansaitse rahojani, joten pyrin ostamaan vain ne levyt joiden värähtelyt todella miellyttävät korviani. Samahan periaate toimii muitakin hyödykkeitä ostaessa, mutta jostain syystä musiikkiteollisuuden kanssa tuotetta ei saisi tuntea ennen rahojen sysäämistä yhtiölle. Kyseessä kuitenkin on noin 20 euron ostos, joka näkyy minuntapaisen nuoren pankkitilillä varsin selkeästi.
No, kyllähän nuo puolen minuutin pätkät artistien kotisivuilla antavat eheän kokonaiskuvan tuotteesta, joiden perusteella jokainen voi tehdä informoidun ostopäätöksen...
Hankkiessani Ylpön soololevyä, Sweatmastersin uusinta sekä Husky Rescuen samanmoista, ajattelin testaavani itseäni ja etiikkani rajoja. Onhan se omalla tavallaan jännittävää etsiä käsiinsä hyvää levyä pelkkien kansien ja artisteihin liittyvien luulojen sekä muistikuvien perusteella. Noista kolmesta ainoastaan Ylppö oli tuttu aikaisemmin ja hänenkään soolotuotannon tasosta ei voinut olla mitenkään varma, joten Levykauppa X:n tiskillä rahoja antaessa oli hieman sekavat oltavat. Onneksi minulla joko kävi tuuri tai osaan alitajuntaisesti navigoida hyvien levyjen luokse, koska jokainen ostetuista albumeista sai aikaan tarpeeksi miellyttäviä tunnetiloja ja mielikuvia, ettei hankintoja tarvinnut katua.
Sata vuotta Herra Ylppö & Ihmiset-poppoolta ei avaudu aivan hetkessä, mikä näin jälkeenpäin ajateltuna on aivan normaalia. Normaalia, koska albumin maailma pohjautuu paljolti Ylpön sanoituksiin ja niistä kumpuavaan tunnelmaan. Tekstien sisäistäminen vaatii aina jonkin verran aikaa ja tätä ennen kappaleet saattavat vaikuttaa varsin pintapuolisilta. Kun kuulija alkaa ymmärtämään levyn lähtökohtia ja teemaa, sanoitukset ja musiikki alkavat avautua aivan eri tavalla. Sata vuotta on temaattisella tasolla 100% Ylppöä, mikä näkyy jo kansilehtisen ensimmäisellä sivullakin, jossa lukee isolla "Se mistä tässä laulan on se mitä tapahtui". Itsetuhosta ihmissuhteisiin, aggressiosta melankoliaan, levy tarjoilee varsin yllätyksettömiä aiheita, mutta ideana onkin se, että näitä käsitellään äärettömän henkilökohtaiselta tuntuvalla tasolla.
Levy on tietysti muutakin kuin sanoituksia. Heti ensimmäisenä levyltä pomppaa esiin Ylpön laulu, joka ei ole koskaan kuulostanut yhtä hienolta. Ylppö yltää aivan äärimmäisen hienoon tulkintaan, jossa jokainen äänensävyn muutos sykähdyttää. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii kuudes kappale Mellakka.
Musiikillisesti Sata vuotta tarjoilee varsin suorasukaista poprockia, josta kylläkin löytyy monipuolisuutta erilaisten efektien ja esimerkiksi albumin nimikkosinkun pianostemmojen muodossa. Pianon lisäksi syntikan ja huilujen luoma tausta on toimiva verkko kappaleesta riippumatta, johon pääosassa olevien instrumenttien, varsinkin sähkökitaran, on helppo rakentaa toimivia ratkaisuja. Levyn musiikkia on varsin vaikeaa ajatella erillään laulusta, sillä se tuntuu pääosin olevan tukijan roolissa, antaen Ylpön lauluun sävyä ja syvyyttä. Toisaalta jokainen instrumentti toimii myös yksinään ja esimerkiksi albumin lopettava Loppu on niin kitaroiden, basson kuin rumpujenkin osalta aivan tasavertainen laulun kanssa.
Kaiken kaikkiaan Sata vuotta on herkkä ja kaunis levy, joka onnistuu väistämään suurimman vaaran, mitä soololevyillä yleensä on; Se ei kuulosta Maj Karma-liteltä vaan Herra Ylpöltä & Ihmisiltä.
Husky Rescuesta ja Sweatmasterista kirjoittelen lähipäivinä enemmän, kunhan olen kuunnellut kumpaakin lisää.
No, kyllähän nuo puolen minuutin pätkät artistien kotisivuilla antavat eheän kokonaiskuvan tuotteesta, joiden perusteella jokainen voi tehdä informoidun ostopäätöksen...
Hankkiessani Ylpön soololevyä, Sweatmastersin uusinta sekä Husky Rescuen samanmoista, ajattelin testaavani itseäni ja etiikkani rajoja. Onhan se omalla tavallaan jännittävää etsiä käsiinsä hyvää levyä pelkkien kansien ja artisteihin liittyvien luulojen sekä muistikuvien perusteella. Noista kolmesta ainoastaan Ylppö oli tuttu aikaisemmin ja hänenkään soolotuotannon tasosta ei voinut olla mitenkään varma, joten Levykauppa X:n tiskillä rahoja antaessa oli hieman sekavat oltavat. Onneksi minulla joko kävi tuuri tai osaan alitajuntaisesti navigoida hyvien levyjen luokse, koska jokainen ostetuista albumeista sai aikaan tarpeeksi miellyttäviä tunnetiloja ja mielikuvia, ettei hankintoja tarvinnut katua.
Sata vuotta Herra Ylppö & Ihmiset-poppoolta ei avaudu aivan hetkessä, mikä näin jälkeenpäin ajateltuna on aivan normaalia. Normaalia, koska albumin maailma pohjautuu paljolti Ylpön sanoituksiin ja niistä kumpuavaan tunnelmaan. Tekstien sisäistäminen vaatii aina jonkin verran aikaa ja tätä ennen kappaleet saattavat vaikuttaa varsin pintapuolisilta. Kun kuulija alkaa ymmärtämään levyn lähtökohtia ja teemaa, sanoitukset ja musiikki alkavat avautua aivan eri tavalla. Sata vuotta on temaattisella tasolla 100% Ylppöä, mikä näkyy jo kansilehtisen ensimmäisellä sivullakin, jossa lukee isolla "Se mistä tässä laulan on se mitä tapahtui". Itsetuhosta ihmissuhteisiin, aggressiosta melankoliaan, levy tarjoilee varsin yllätyksettömiä aiheita, mutta ideana onkin se, että näitä käsitellään äärettömän henkilökohtaiselta tuntuvalla tasolla.
Levy on tietysti muutakin kuin sanoituksia. Heti ensimmäisenä levyltä pomppaa esiin Ylpön laulu, joka ei ole koskaan kuulostanut yhtä hienolta. Ylppö yltää aivan äärimmäisen hienoon tulkintaan, jossa jokainen äänensävyn muutos sykähdyttää. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii kuudes kappale Mellakka.
Musiikillisesti Sata vuotta tarjoilee varsin suorasukaista poprockia, josta kylläkin löytyy monipuolisuutta erilaisten efektien ja esimerkiksi albumin nimikkosinkun pianostemmojen muodossa. Pianon lisäksi syntikan ja huilujen luoma tausta on toimiva verkko kappaleesta riippumatta, johon pääosassa olevien instrumenttien, varsinkin sähkökitaran, on helppo rakentaa toimivia ratkaisuja. Levyn musiikkia on varsin vaikeaa ajatella erillään laulusta, sillä se tuntuu pääosin olevan tukijan roolissa, antaen Ylpön lauluun sävyä ja syvyyttä. Toisaalta jokainen instrumentti toimii myös yksinään ja esimerkiksi albumin lopettava Loppu on niin kitaroiden, basson kuin rumpujenkin osalta aivan tasavertainen laulun kanssa.
Kaiken kaikkiaan Sata vuotta on herkkä ja kaunis levy, joka onnistuu väistämään suurimman vaaran, mitä soololevyillä yleensä on; Se ei kuulosta Maj Karma-liteltä vaan Herra Ylpöltä & Ihmisiltä.
Husky Rescuesta ja Sweatmasterista kirjoittelen lähipäivinä enemmän, kunhan olen kuunnellut kumpaakin lisää.
Kommentit