Maailmankuulun ja arvovaltaisen musiikkiblogin pitämisessä on tiettyjä etuja, esimerkiksi se, kun musiikkimaailman tähdet lähettelevät tuotoksiaan ilmaiseksi, rukoillen suopeaa arvostelua. Näin myös nyt, kun Omar Rodriquez- Lopez ja Cedric Bixler-Zavala (aina yhtä hauskaa kirjoittaa nuo nimet) The Mars Voltasta lähettivät uuden albuminsa yksinoikeudella minulle arvosteltavaksi. Harmittavaa on, että samainen levy on päätynyt myös vertaisverkkojen kautta jakeluun ennen aikojaan, mutta minun kopioni ei tietenkään liity piratismiin mitenkään.

Kun albumi saapui internetin bittivirrasta koneelleni, oli odotukseni sen suhteen varsin sekavat. Bändin kaksi ensimmäistä levyä, De-Loused in the Comatorium ja Frances the Mute, ovat  kummatkin lähellä sydäntäni, mutta kolmas albumi Amputechture oli pettymys, josta löytyi vain harvakseltaan kehumisen aihetta.

Yksi asia oli kuitenkin selvää heti albumin ensitahdeista, The Bedlam In Goliath on räjähtävin ja nopeatempoisin The Mars Volta-levy tähän asti. Normaaliin Mars Volta-tyyliin, levy tarjoilee mitä oudompia rytmejä, tahtilajeja ja niiden vaihdoksia, erikoisia instrumentteja, sekä mahtavia kitara- ja bassoriffejä efektikikkailuineen.  Kaikkea tätä rytmittää uusi, Jon Theodoren paikkaa täyttämään tullut rumpali, Thomas Pridgen. Theodore on yksi lempirumpaleistani ja olinkin varsin skeptinen, pystyisikö Mars Volta löytämään tarpeeksi tasokkaan rumpalin hänen tilalleen, mutta minunkin on tunnustettava, että Pridgen on kuin toisesta maailmasta. Voi hyvinkin olla, että hän on yksi maailman parhaista rumpaleista tällä hetkellä. Pridgenin nopeatempoiset rytmit ja vakuuttavat lickit luovat Mars Voltalle aivan uudenlaista dynaamisuutta.

Cedricin helposti tunnistettava laulu ei ole muuttunut juurikaan aikaisemmasta, vaikka hän tuntuukin laulavan hieman matalammalta. Eroaa vanhempaan materiaaliin löytyy efektien muodossa, joita on lisätty hyvin runsaalla kädellä. Välillä laulun "itseharmonisointi" ärsyttää ja pistää miettimään, eikö Cedricin ääni enää kanna vaativia lauluosuuksia ilman multitrackingin apua.

The Bedlam In Goliathin voisi sijoittaa jonnekin De-Lousedin ja Frances The Muten väliin. Levy on suoraviivainen ja nopeatempoinen, kuten Inertiatic ESP, Roulette Dares ja Drunkship of Lanters De-Lousedilta, mutta omaa myös Francesin syvempää tunnelmallisuutta. Bedlam In Goliath kuitenkin erottuu aikaisemmista levyistä kuulostaen täydemmältä. Erilaiset perkussiosoittimet, jousisovitukset, saksofoni ja klarinetti täydentävät tavallisempien instrumenttien luomaa musiikkimaisemaa paremmin kuin edeltävillä levyillä, ja jokaisesta kappaleesta löytyy monia erilaisia tasoja tutkittavaksi. Tämä on myös albumin suurin heikkous. Biisien nopeatempoisuus ja moniulotteisuus yhdistettynä hyvin pitkään kestoon (noin 76min) käy hyvin raskaaksi kuunnella, ja vähintään Cavalettas-kappaleen jälkeen kuuntelijan korvat ovat jo sen verran kuluneet, että keskittyminen musiikkiin järkkyy.

Kaiken kaikkiaan The Bedlam In Goliath on kuitenkin hieno albumi, jonka kappaleet muodostavat jännittävän kokonaisuuden, menettämättä mitään yksin kuunneltunakaan. Kappaleiden monitasoisuus takaa niiden kiinnostavuuden säilymisen ja Omarin taiturimainen kitaransoitto on aina yhtä hienoa kuunneltavaa. Kun tähän lisätään Pridgenin mahtava rumputyöskentely, on selvää, että tulevan vuoden levyillä on paljon haastetta nousta Bedlamin ylitse.

Levy tulee kauppoihin 29.01.