CMX:llä, eli Cloaca Maximalla, kesti aikansa herätellä minussa sen suurempaa ihastusta kuin vihastustakaan. Yhtyeen Aura-albumi on majaillut levyhyllyssä jo lapsesta saakka (Ruoste nyt vain kuulosti niin kivalta), mutta CMX:n katalogi on silti jäänyt varsin tuntemattomaksi. Tuntemattomaksi siihen asti, kunnes hetken mielijohteesta käsiini tarttui Talvikuningas (tämän jälkeen yhtyeen tuotantoa on tullut hankituksi esimerkiksi Aionin sekä Dinosaurus Stereophonicuksen muodossa). Ensikuuntelun jälkeen olin pöllämystynyt. Levy ei ollut sitä, mitä olin olettanut kuulevani. Albumi oli emergenssin riemuvoitto. Levyn osa-alueista todellakin nitoutui yhdessä jotain suurempaa; Jotain mitä ei voinut alkutekijöitä katsellen täysin ymmärtää. Levyn herättämät tunteet eivät ole merkittävästi laimenneet tästä, vaikka levyn hankinnasta onkin jo kuukausia. Mielenkiinnon säilymistä auttoi tietysti myös yhtyeen keikka Lutakossa. Taitavan livebändin tavoin, CMX toi esille Talvikuninkaan parhaat puolet ja rikkoi studioversioiden luomia mielikuvia, korvaten ne paremmilla aivosähkön virtauksilla.

Talvikuningas ei musiikillisesti eroa paljoakaan muista progressiivisen rockin edustajista. Soitanta on kaunista ja paikoitellen teknisestikin haastavaa, mutta ilman ympäröivää kontekstiä se ei eroaisi juurikaan massasta. Albumi onkin paikoitellen hieman itseään toistava. Levyn tarinakin on hyvin tyypillinen genressään, vaikka onkin tällä kertaa konseptialbumin muodossa. A.W Yrjänän lyriikatkaan eivät poikkea varhaisemmasta materiaalista muuten kuin terminologian vahvalla scifi-pitoisuudella. Talvikuningas on kuitenkin mahtava levy, koska se on yksinomaan osiensa summa. Se on teos, joka pitää kuunnella alkusävelistä loppusointuihin. Se on lyriikoiden henkiin herättämän scifi-maailman fuusio yhtyeen äänittämän musiikin kanssa. Se on näennäisesti tyypillisten elementtien yhdistyminen epätyypilliseen muotoon.Se on henkäys – tai pikemminkin jäätävä myrsky – kaavoihin kangistuneessa suomalaisessa musiikkimaisemassa.

Jokaisella sukupolvella on omat  klassikkonsa. Meillä nuoremmilla on hieno mahdollisuus luodata vanhempia albumeita ilman nostalgian sokeuttavaa verhoa ja verrata näitä teoksia oman aikamme tuotoksiin. Yleiseksi muodostunut "vanhat hyvät ajat" mentaliteetti on jämähtäneiden ihmisten valitusta. Uskon, että ajasta riippumatta, maailma tulee aina olemaan pullollaan luovia taiteilijoita, kuten myös luovuudesta nauttivia kuuntelijoita. Ihmisten suomat nyrpeät ilmeet kritiikin osuessa vanhoihin klassikoihin on suorastaan ärsyttävää. Onhan Pink Floydin tuotannossa suoranaisia helmiä, mutta esimerkiksi The Wall ei ole täydellinen tekele. ELP:n Brain Salad Surgery kaikessa hienoudessaan omaa myös omat vikansa. Näitä älppäreitä kuitenkin suojaa jonkinlainen universaali pyhyys, joka antaa oikeuden syrjäyttää minkä tahansa kritiikin ilman sen kummempia ajatuksia.

On jännittävää nähdä, mitkä uudemmat levyt saavuttavat tämän universaalin koskemattomuuden. En väitä, että CMX:n Talvikuningas saa osakseen tämän kyseenalaisen kunnian, vaikka omakohtaisesti levy tarjosikin - tässä ajassa ja paikassa - paljon enemmän kuin edellä mainittujen yhtyeiden tuotanto.