lauantai, 15. maaliskuu 2008

Muuttoilmoitus

Tämä blogi muutttaa Blogspotin/Bloggerin siipien alle asustelemaan. Uusi osoite on: http://juusoko.blogspot.com/

lauantai, 8. maaliskuu 2008

*Sigh*

Kirjoitin varsin laajan tekstin, joka käsitteli mahdollisimman huonoa musiikkia, keskittyen Nickelbackiin. Jossain vaiheessa painoin eri välilehden sijasta bookmarkkia, ja koska Vuodatus ei tallenna tekstejä muuten kuin julkaisemalla, tärkeä asiani valui bittiavaruuteen. Ehkäpä tämä on vain hyvä asia, sillä yksikin sana Nickebackista on liikaa, vaikka se olisikin kyseistä yhtyettä vastaan.

Vuodatus ei myöskään anna hirveän mukavia mahdollisuuksia muokata blogien ulkoasua (tai noh, jos mä opettelisin kunnolla HTML:ää), joten palvelimen vaihto tulee tapahtumaan lähiaikoina. Eipä tämä muutenkaan loista.

Ärsyttää.

Kärsikää.

tiistai, 26. helmikuu 2008

Sweatmaster - Animal

Animal animal, animal animal, animal animal. Sweatmastersin viime vuonna julkaistun Animal-levyn nimikkoraita on äärimmäisen tarttuva niin riffinsä kuin sanoituksiensa puolesta. Paljon kehuttu ja jopa vuoden levyksi (Sue) ylistetty albumi ei kuitenkaan vakuuta muilla osa-alueilla tarttuvuudestaan huolimatta, vaikka nimikkoraidan hyvät puolet ovat esillä myös suurimmassa osassa muista kappaleista.


Eläin x 80

Ylistyksien arvoista rock-levyä on harvinaisen vaikea tehdä, sillä genrenä rock on erittäin eltaantunut. Kaikki tämän kategorian sisällä luotu on tehty niin moneen kertaan, etteivät normaalit rock-albumit enää hetkauta, ei sitten millään. Jostain syystä tuntuu myös siltä, ettei monetkaan rock-yhtyeet käytä tietokoneiden tuomaa lisäpontta musiikissaan hyväkseen. Ei se haittaa, vaikkei kappaleet olisikaan ns. puhdasta rockia, jos ne saadaan tällä tavalla kuulostamaan edes tuoreen oloisilta. Animal kärsiikin tästä genreä vainoavasta epidemiasta, vaikka ihan kelpo levy kategoriansa sisällä onkin. Luultavasti Sweatmastersin jäsenet haluavatkin miellyttää nimenomaan rock-yleisöä.

Rock-epidemiasta huolimatta, levyltä löytyy joitain kohokohtiakin. Sweatmaster on parhaimmillaan tyyliltään leikittelevien ja nopeatempoisten kappaleiden aikana, sekä Sasu Mykkäsen iskevän ja suomalaiseksi erikoisen äänen päästessä elementtiinsä. Hyvinä esimerkkeinä tästä voi mainita kappaleet Animal ja Calling Satan, Let Me In. Pienimuotoista kikkailua tempomuutosten ja pikkuhauskojen lyriikoiden kanssa on mukava kuunnella ja livenä biisien luulisi iskevän vielä paremminkin. Olen varmasti paikalla Sweatmastersin seuraavalla Jyväskylän keikalla, sillä sen luulisi olevan viihdyttävä ja mukavan kevytmielinen. Albumit eivät kuitenkaan koskaan ole pelkkiä live-esityksien mainoksia (The Rolling Stones, I am looking at you!), joten tämä on laiha lohtu. Albumin lopettava Everybody Thinks They Know You've Got a Broken Heart on poikkeus, joka raottaa ovea toisenlaiseen Sweatmasteriin, jolla tuntuisi olevan enemmänkin potentiaalia. En ole yhtyeen aikaisempiin levyihin tutustunut, joten bändi voi olla paljon monipuolisempi mitä oletan.

Animal on hyvä rock-levy, mutta suuremmasta perspektistä katsottuna se on vain ajottain hauska, mutta hyvin keskinkertainen albumi. Tämän vuoksi levystä ei edes lukuisten kuuntelukertojen jälkeen jää hirveästi sanottavaa. Se on "ihan kiva".

perjantai, 22. helmikuu 2008

Sensuuria lapsipornon siivittämänä

Olen tietoisesti pitänyt tätä blogia politikoinnin ja yhteiskuntakritiikin ulottumattomissa, vaikka jotain olen esimerkiksi piratismista kirjoittanutkin. Tarkoituksenani oli blogia perustaessa kertoa (musiikki)kulttuurista ihmisläheisestä näkökulmasta. Harmikseni on kuitenkin todettava, että politikointi on erottamaton osa kulttuuria sekä taidetta, ja joskus on mahdotonta olla ärähtämättä Suvi Lindénin kaltaisten ihmisten toimista. Lindénhän on nykyinen viestintäministeri sekä entinen kulttuuriministeri, jonta virasta hän erosi korruptoituneiden puuhiensa tullessa ilmi (pieni synopsis).

Lindén on nykyisessä virassaan ajanut läpi lapsipornoa rajoittavan sensuurilistan ylläpitämistä, jonka suurin osa suomalaisista palvelintarjoajista ottivat käyttöönsä vuodenvaihteessa. Lindén on myös perustanut 36 henkilön foorumin tekemään selvityksen siitä, voisiko listan pakollistaa lainsäädännön voimin sekä voisiko sen toimialuetta laajentaa esimerkiksi tekijänoikeusasioihin. Foorumihan on yllätyksettömästi koottu ihmisistä, jotka ovat nettisensuurin pakollistamista kannattavia ja mukana on myös edustaja - mistäpäs muustakaan kuin - äänitealan etujärjestö TTVK:sta. Esimerkiksi EFFI, Matti Nikki, kansanedustaja Jyrki Kasvi sekä IT-expertti Petteri Järvinen on jätetty foorumin ulkopuolelle. Kaikki sattuvat vastustamaan sensuurin pakollistamista.

Tässä vaiheessa tekisi mieli täyttää pari riviä taiteellisesti capslockia ja kirosanoja käyttäen, mutta tyydyn tuhahtelemaan ja muistelemaan hempeästi George Orwellia.

Sensuurilistan epäkohdat ovat mittavat, mutta ehkäpä suurin on se fakta, että sensuurin pystyy kiertämään parilla hiiren klikkauksella tämän vaatimatta sen suurempaa tietokonetuntemusta. Minkä takia poliisi ei yritä sulkea näitä sivuja, vaan tyytyvät lakaisemaan ongelman maton alle? Toinen huomioitava epäkohta on poliisin toimet domaineja vastaan eikä niiden ylläpitämiä sivuja. Tämän takia yhden lapsipornosivuston takia sadat syyttömät ihmiset leimautuvat pedofiileiksi, muun muassa Thaimaan taannoin kuollut prinsessa. Olisi mukavan hupaisaa nähdä Thaimaan nostavan syytteen Suomea ja sensuurilistan ylläpitoa vastaan heidän kuninkaallisen perheen loukkauksesta, josta voi koitua jopa 15 vuoden vankeustuomio.

Epäkohtana voi mainita myös listan salassapidon. Kansalaisilla ei ole mahdollisuuksia tietää, mitkä sivustot ovat sensuurin kohteena, miksi ne ovat ja milloin ne ovat sinne päätyneet. Poliisi ei myöskään ota yhteyttä sivustojen pitäjiin, vaan yksinkertaisesti lokaisevat sivut listalle, jättäen onnettomat sivunpitäjät tietämättömiksi mitä heille on oikeasti tapahtunut. Sensuurilistaa läpi käyneet henkilöt ovat arvioineet noin 1% prosentin sivustoista hostaavan tai linkittävän lapsipornoa. Tämä tarkoittaa sitä, että yhtä syyllistä kohtaan listalta löytyy 99 syytöntä.

Suvi Lindén tyrmäsi keskustelun asiasta sanoen "Missään tapauksessa en voi hyväksyä sitä, että lapsipornon levittämisestä keskustellaan ikään kuin sananvapauden testaamisena. Kyseessä on törkeä rikos, johon suhtautumisessa pitää olla yhtä tiukat pelisäännöt kuin vastaavan materiaalin jakamiseen esimerkiksi painotuotteina." Jep jep Suvi, on helppoa leimata kaikki lapsipornoksi, vaikka keskustelu onkin sensuurilistan puutteellisuudesta. Lapsipornoa vastustavalla kannalla pystyy ratsastamaan niin pitkälle kuin jaksaa, koska sen vastustaminen voisi leimata vastustajan pornon kannattajaksi. Imagostaan huolehtivaiset poliitikot eivät tietenkään tätä riskiä ota.

Lindén, sinä entinen korruptoitunut kulttuuriministeri sekä nykyinen viestintäministeri, tee sama minkä teit aiemmin ja eroa tehtävästäsi ennen kuin näytät miten tyhmä oikeasti olet. Sillä minä pahoin pelkään että kuva jälkeenjääneisyydestäsi on vielä tällä hetkellä ruusuinen verrattuna todellisuuteen.

Lisätietoa:
http://www.kasvi.org/index.php?4154
http://www.piraattiliitto.org/uutiset/2008/02/suvi-lind-n-eroa-taas
http://www.iltalehti.fi/uutiset/200802227285606_uu.shtml

PS: Vaikken nettiadresseihin liiemmin usko, käykää toki allekirjoittamassa tämä: http://www.adressit.com/suvi_linden
PPS: Miksi ihmeessä sillä on tuo aksentti nimessä, ärsyttävää.

tiistai, 19. helmikuu 2008

Spontaaneja hankintoja

Olen ostanut tammi- ja helmikuun aikana kolme albumia lähes summamutikassa - siis vastoin yleistä periaatettani levyjen läpikotaisesta tuntemisesta ennen ostopäätöstä. En tue artisteja, jotka eivät ansaitse rahojani, joten pyrin ostamaan vain ne levyt joiden värähtelyt todella miellyttävät korviani. Samahan periaate toimii muitakin hyödykkeitä ostaessa, mutta jostain syystä musiikkiteollisuuden kanssa tuotetta ei saisi tuntea ennen rahojen sysäämistä yhtiölle. Kyseessä kuitenkin on noin 20 euron ostos, joka näkyy minuntapaisen nuoren pankkitilillä varsin selkeästi.

No, kyllähän nuo puolen minuutin pätkät artistien kotisivuilla antavat eheän kokonaiskuvan tuotteesta, joiden perusteella jokainen voi tehdä informoidun ostopäätöksen...

Hankkiessani Ylpön soololevyä, Sweatmastersin uusinta sekä Husky Rescuen samanmoista, ajattelin testaavani itseäni ja etiikkani rajoja. Onhan se omalla tavallaan jännittävää etsiä käsiinsä hyvää levyä pelkkien kansien ja artisteihin liittyvien luulojen sekä muistikuvien perusteella. Noista kolmesta ainoastaan Ylppö oli tuttu aikaisemmin ja hänenkään soolotuotannon tasosta ei voinut olla mitenkään varma, joten Levykauppa X:n tiskillä rahoja antaessa oli hieman sekavat oltavat. Onneksi minulla joko kävi tuuri tai osaan alitajuntaisesti navigoida hyvien levyjen luokse, koska jokainen ostetuista albumeista sai aikaan tarpeeksi miellyttäviä tunnetiloja ja mielikuvia, ettei hankintoja tarvinnut katua.

Sata vuotta Herra Ylppö & Ihmiset-poppoolta ei avaudu aivan hetkessä, mikä näin jälkeenpäin ajateltuna on aivan normaalia. Normaalia, koska albumin maailma pohjautuu paljolti Ylpön sanoituksiin ja niistä kumpuavaan tunnelmaan. Tekstien sisäistäminen vaatii aina jonkin verran aikaa ja tätä ennen kappaleet saattavat vaikuttaa varsin pintapuolisilta. Kun kuulija alkaa ymmärtämään levyn lähtökohtia ja teemaa, sanoitukset ja musiikki alkavat avautua aivan eri tavalla. Sata vuotta on temaattisella tasolla 100% Ylppöä, mikä näkyy jo kansilehtisen ensimmäisellä sivullakin, jossa lukee isolla "Se mistä tässä laulan on se mitä tapahtui". Itsetuhosta ihmissuhteisiin, aggressiosta melankoliaan, levy tarjoilee varsin yllätyksettömiä aiheita, mutta ideana onkin se, että näitä käsitellään äärettömän henkilökohtaiselta tuntuvalla tasolla.

Levy on tietysti muutakin kuin sanoituksia. Heti ensimmäisenä levyltä pomppaa esiin Ylpön laulu, joka ei ole koskaan kuulostanut yhtä hienolta. Ylppö yltää aivan äärimmäisen hienoon tulkintaan, jossa jokainen äänensävyn muutos sykähdyttää. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii kuudes kappale Mellakka.

Musiikillisesti Sata vuotta tarjoilee varsin suorasukaista poprockia, josta kylläkin löytyy monipuolisuutta erilaisten efektien ja esimerkiksi albumin nimikkosinkun pianostemmojen muodossa. Pianon lisäksi syntikan ja huilujen luoma tausta on toimiva verkko kappaleesta riippumatta, johon pääosassa olevien instrumenttien, varsinkin sähkökitaran, on helppo rakentaa toimivia ratkaisuja. Levyn musiikkia on varsin vaikeaa ajatella erillään laulusta, sillä se tuntuu pääosin olevan tukijan roolissa, antaen Ylpön lauluun sävyä ja syvyyttä. Toisaalta jokainen instrumentti toimii myös yksinään ja esimerkiksi albumin lopettava Loppu on niin kitaroiden, basson kuin rumpujenkin osalta aivan tasavertainen laulun kanssa.

Kaiken kaikkiaan Sata vuotta on herkkä ja kaunis levy, joka onnistuu väistämään suurimman vaaran, mitä soololevyillä yleensä on; Se ei kuulosta Maj Karma-liteltä vaan Herra Ylpöltä & Ihmisiltä.

Husky Rescuesta ja Sweatmasterista kirjoittelen lähipäivinä enemmän, kunhan olen kuunnellut kumpaakin lisää.