Objektiivisuuteni voi olla hieman hataraa keikan laatua arvioidessa, koska Muse on hyvin lähellä sydäntäni. Voin kuitenkin sanoa (ja monien muiden ihmisten päännyökäytysten saattelemana), että keikka oli onnistunut. Vaikka Jäähalli onkin hieman kolkko paikka esiintyä, ei tämä haitannut yleisöä tai bändiä nähtävissä määrin. Ainakin kenttäyleisö eli musiikissa täysillä mukana ja bändi selvästi nautti soittamisesta. Äänenlaatu ja miksaus toimivat erinomaisesti, vaikka rummut tuntuivatkin olevan hieman liian esillä. Ehkäpä suurin närän aihe keikassa oli lämppäri. Manboy on hyvä yhtye täynnä hienoja muusikoita, mutta livenä he ovat aina jättäneet allekirjoittaneen kylmäksi, ja kun kyseessä on vielä turha lämmitysaktin paikka, tylsistyminen alkoi pakostakin hiipimään muuten niin innostuneeseen mielialaan. Tähän vielä lisätään puolen tunnin pituinen tarvikkeiden roudaus ennen pääaktia, alkaa lämmittäjän tarpeellisuutta todella pohtia. Itse näkisin lämppärin paikan olevan pääesiintyjän valitseman tuntemattoman artistin estradi näyttää taitonsa, mitä se ei tällä hetkellä useinkaan ole.

Musen aloitusraita Take a Bow karisutti nopeasti Manboyn koleahkon esiintymisen pois mielestä. Suuremmaksi ja suuremmaksi kehittyvä, elektronisilla vaikutteilla höystetty, pompöösi rock-kappale olikin parhaita avausraitoja, mitä olen kuullut pitkiin aikoihin. Muita keikan kohokohtia oli melankolinen ja voimakas Sing For Absolution, suureellinen ja klassisia vaikutteita omaava Butterflies & Hurricanes ynnä sievä Soldier's Poem, jonka aikana areena valaistui näyttävästi ihmisten kohottaessa kännykkänsä kohti kattoa. Konsertin alkupuolisko olikin kaiken kaikkiaan hyvä sekoitus Musen erikoisempia kappaleita ja hitaampia pianosävellyksiä, vaikka fanit ehkä olisivatkin toivoneet vanhempaakin materiaalia.

Jos keikan alkupuolisko oli erikoisempaa materiaalia, viimeiset kuusi kappaletta olikin sitten täyttä tykitystä. Time Is Running Out, New Born ja Stockholm Syndrome oli täyttä moshausta ja Matthew Bellamy kumppaneineen antoi kaikkensa.New Bornin kitara- ja bassoriffit ovat täydellisyyttä hipovia ja Stockholm Syndromen loppuriffittelyt ovat täyttä rautaa. Musen raskaimmat kappaleet ovat jossakin hard-rockin tietämillä, mutta metallimusiikkiin verrattuna ne saavat yleisön liikkeelle paremmin kuin monet kyseisen genren edustajat.

Pienen encoren jälkeen bändi palasi lavalle ja nosti riehumisen tasoa vielä pykälän ylemmäs, mikä vaikutti jokseenkin mahdottomalta edeltäneiden biisien jälkeen. Bliss oli hieno yllätys settilistassa ja lopun älyttömät falsettokiekaisut olivat mahtavaa kuunneltavaa. Keikan kaksi viimeistä biisiä - Plug In Baby ja Knights of Cydonia - ovat luultavasti yhtyeen suosituimpia kappaleita. Plug In Babyn eepinen kitarariffi saa kenet vain yleisössä ältymään vielä kovempaan pomppimiseen ja KoCin C-osa kannusti yleisön laulamaan raikuvasti mukana. Itseltäni loppui kunto Knightsin pitissä ja päädyin ihailemaan viimeistä säkeistöä kauempaa, todeten tämän olleen mieleenpainuvin keikka, missä tähän asti olen ollut.