Mikä olisikaan parempi tapa aloittaa blogi, kuin kirjoittaa elokuvasta, jota on äärimmäisen vaikea arvioida. Sin City (2005,IMDb) on kokemus. Frank Millerin sarjakuviin tutustumattomana lähtökohdat elokuvan katsomiseen eivät olleet ideaalit. Onneksi kokemusta Film Noirista jonkin verran löytyy, eli vertauspohjani ei ollut olematon.

Elokuvan visuaalinen tyyli on rohkea ja toimiva. Pääosin mustavalkoinen, mutta värejä tehokeinona käyttävä visuaalisuus auttaa katsojaa sisäistämään elokuvan erikoisen maailman ja luo Film Noirille tyypillisen melankolisen ja painostavan tunnelman. Tämä yhdistettynä elokuvaa tukevaan soundtrackiin, ei lähtökohdat voisi olla paremmat.

Elokuvassa seurataan kolmea päätarinaa. On poliisi Hartiganin (Bruce Willis) rakkaustarina  pahoinpideltyä Nancya (Jessica Alba) kohtaan, on jengien valtataisteluun sotkeutuva Dwight McCarthy (Clive Owen), ja mukana on myös murhaajaksi lavastettu Marv (Mickey Rourke). Tarinat ovat löysästi yhteenpunoutuneita, mutta lopulta ainoaksi yhdistäväksi tekijäksi jää Sin City itse. Kaupungista herääkin outo tunnelma, sillä se vaikuttaa kuin elävältä olennolta ja luonteensa puolesta psykopaatilta. Ehkäpä tämä onkin Frank Millerin tarkoitus; kuvailla kaupunkia juonien kautta. Vaikka tarinat ovatkin vain osa isompaa kokonaisuutta, jokainen niistä on tehty huolella. Hahmot ovat kiinnostavia ja erikoisia. Kertomukset ovat jokseenkin tyypillisiä, poikkeuksena Dwight McCarthyn tarina huorakorttelin jengisodasta.

Sin City ei olisi mitään ilman mahtavia näyttelijäsuorituksia. Mickey Rourke, Clive Owen ja Bruce Willis kaikki loistavat rooleissaan. Heidänkin yläpuolelleen nousee Benicio Del Toro, joka tekee lähes täydellisen roolisuorituksen sivuosassaan. Voi vain kuvitella, miten outoa on näytellä kuollutta henkilöä, ja myöhemmin hänen irtileikattua päätänsä, ja voi vain ihmetellä, miten luonnollisesti Del Toro sen tekee.

Myös naisnäyttelijät ovat hyvää luokka ja Jessica Alba yllättääkin roolissaan Nancyna. Tosin Goldie-huoraa, ja hänen kaksostaan Wendyä, esittävä Jaime King oli paikoitellen epäuskottava ja rikkoi elokuvan luomaa illuusiota. Myös Nick Stahl perverssissä roolissaan laski elokuvan uskottavuutta jonkin verran. Roolihahmo olisi kaivannut selvempää ja karikatyyrimäisempää näyttelyä. Hahmo kuitenkin jää stereotyyppiseksi ja laimeaksi, vaikka mahdollisuuksia olisi paljon parempaankin ollut. Sin Cityä vaivaa liiallisuuksiin menevä action. Vaikka Sin Cityyn sopiikin ylitseampuma tyyli, jotkut kohtaukset menevät jo itseironian puolelle. Hauskaksi tarkoitettu gorella leikittely pilaa välillä tunnelmaa.

Sin City on raikas tuulahdus jo melkein haudatun genren syövereistä. Vaikka Film Noir ei olisikaan tuttu tai vetoava, kannattaa elokuva katsoa jo visuaalisuutensa takia. Se on kokemus. Elokuvalle näyttää myös olevan tekeillä jatko-osa. Sitä odotellessa voi vaikka katsoa Noirista vaikutteita saaneen elokuvan Brick (2005 IMDb).